Pääkirjoitus | 31.03.2022 08:04

Kiinnostaisiko puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta?

Otsikon kysymys oli vielä vuosi sitten politiikan toimittajien keskuudessa kiertänyt vitsi. Suomi oli 90-luvun puolivälistä alkaen suuntautunut länteen, nojannut teoreettiseen ”Nato-optioon” ja korostanut toimivia itäsuhteita. Natosta puhui vain harva, puolueena myönteisen Nato-kantansa päättänyt kokoomuskin vähän häpeillen, ei tehdä tästä nyt numeroo.

Turvallisuuspoliittinen erityisrakennelma sortui rymisten 24.2. Sen jälkeen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu ensin kiehahti hellalle kuin riisipuuro, sen jälkeen tasaantui porisevaksi. Nykyisestä eduskunnasta kohta puolet on jo ilmoittanut kannattavansa Suomen Nato-hakemuksen jättämistä. Vastustajiksi oli tiistaihin mennessä ilmoittautunut 11 (HS 29.3.), loput eivät vielä ole kantaansa lukkoon lyöneet.

Ilman spekulointiakin, pelkillä numeroilla, näyttää todennäköiseltä, että vähintään kaksi kolmasosaa nykyisestä eduskunnasta kannattaa Natoon liittymistä. Tiistaina oman kantansa ilmoittivat perussuomalaisten Riikka Purra ja Jussi Halla-aho. Suurin osa puolueen kansanedustajista löi oman kantansa lukkoon samalla hetkellä. Olennaiset kannat puuttuvat vain turpo-kaksikolta Niinistö ja Marin.

Kaksi kolmasosaa kansasta kannattaa jo nyt liittymistä, sama osuus ei ole innostunut kansanäänestyksestä. Edustuksellisessa demokratiassa päätöksentekotapa onkin oikea: tietoon perustuvan, historiallisen merkittävän päätöksen tekevät kansanedustajat. 200 ihmistä on helpompi perehdyttää kuin 4,5 miljoonaa äänioikeutettua.

Matti Lehtonen

Lue vanhempia pääkirjoituksia