Entinen elämä näyttäytyy karuna kirkonkirjoissa

14.10.2008 09:17 1800-luvun jälkipuoliskon kirkonkirjat ovat karua luettavaa. Tuolloin Suomessa koettiin katovuosia ja nälkä ja taudit tappoivat ihmisiä. Sen aikaisessa maailmassa kuolema ja menetys olivat koko ajan läsnä.

Alpo Kivimäki ja Jari Mäki tutkivat vanhoja kirkonkirjoja kirkkoherran opastuksella. Miehet ovat hyvin kiinnostuneita vahtolaisuutta käsittelevästä luentosarjasta, jonka järjestävät kansalaisopisto, seurakunta ja Vahto-seura.

—Laskujeni mukaan Vahdolla kuoli vuosina 1871—80 eli kymmenessä vuodessa 139 ihmistä, joista 61 oli lapsia. Lapsikuolleisuuden osalta erityisen synkkä oli vuosi 1888, jolloin kuolleista 13 ihmisestä 11 oli lapsia, kertoi kirkkoherra Lasse Vahtola, joka on kahlannut läpi Vahdon kirkonkirjat vuosilta 1850—1880. Hän luennoi havainnoistaan Vahtolaisuutta kautta aikojen -luentosarjan toisessa osassa. Seurakuntatalolle saapui viitisenkymmentä kuulijaa.
—Laki yksityisyyden suojasta on jyrkentynyt huomattavasti viime vuosina ja vuosikymmeninä, mikä asettaa rajoituksia kirkonkirjojen käytölle. 110 vuotta vanhat tiedot katsotaan niin vanhoiksi, että niitä voidaan muun muassa tarkastella täällä, kertoi kirkkoherra.
Kirjauskieli noina aikoina oli ruotsi, vaikka elettiin Venäjän vallan aikaa. Ensimmäinen suomenkielinen merkintä Vahdon kirkonkirjoista löytyy vuodelta 1874.
Väestönkasvu ei tuolloin ollut mitenkään hirmuista, sillä esimerkiksi vuosina 1851—1860 Vahdolla syntyi 136 ja kuoli 135 ihmistä, eli syntyvyyden ja kuolleisuuden erotus osoittaa yhden henkilön lisäystä kymmenessä vuodessa.
—Kuolinsyyt jäivät paikkakunnalla määriteltäviksi, ja usein määrittäjänä oli pappi, jolla ei ollut alan asiantuntemusta. Hyvin tavallisesti merkittiin lasten kohdalla kuolinsyyksi tuntematon. Aikuisilla yleisiä olivat tuberkuloosi ja kaikki keuhkoperäiset syyt. Viidenkymmenen vuoden ikä saattoi silloin riittää siihen, että kuolinsyyksi merkittiin vanhuus. Vaikka olihan niitäkin, jotka elivät yli 80-vuotiaiksi, kertoi Vahtola.
Kirkonkirjoista löytyy valtavasti seikkaperäistä tietoa, mutta kirkkoherra muistuttaa, että varsinkin kuolinsyiden osalta tiedon luotettavuus on kyseenalainen, tiedot kun eivät perustu mihinkään tutkimuksiin.

Lukemisen osaaminen kirjattiin tarkkaan

Kirkollinen väestökirjanpito perustuu Suomessa vuoden 1686 kirkkolakiin, joka määräsi papit pitämään luetteloita syntyneistä ja kastetuista, kuulutetuista ja vihityistä sekä kuolleista ja haudatuista.
Rippikirjat vastaavat seurakuntien myöhempiä väestöluetteloita, joissa on lueteltu kylittäin ja taloittain kaikki ripillä käyneet. Niihin tehtiin myös merkintöjä asianomaisten syntymä- ja kuolinajoista, muutoista, lukutaidosta, rokotustiedoista ynnä muusta sellaisesta.
—Yhtenäisinä, nykyaikaan ulottuvina väestöluetteloina ne ovat ainutlaatuisia maailmassa. Merkinnät on tehty täysin tasa-arvoisesti, säätyyn katsomatta. Jokaikinen, joka on elänyt ja asunut Vahdolla, on tullut kirjatuksi näihin kirjoihin, sanoi Lasse Vahtola.
Kirjoja tutkiessaan hän huomasi, että 1800-luvun loppupuolella Vahdon taloissa saattoi olla palvelusväkeä viisin—kuusikertainen määrä talonväkeen verrattuna.
Erityisesti kirkonkirjat keskittyivät tuona aikana tarkkailemaan väestön lukemisen osaamista. Jokaisen henkilön kohdalla löytyy oma sarakkeensa sisäluvulle, aapiselle, katekismukselle, tunnustuskirjoille, huoneentaululle, Psalmeille, ymmärrykselle sekä lukukinkereille osallistumiselle.
Yksi kirkonkirja kattaa aina seitsemän vuoden jakson, ja tuolta ajalta jokaisen vahtolaisen ehtoolliskäynnit on pantu ylös.
—Ei tämä väki niin hurskasta ja kirkollista ollut silloinkaan — jos ei ole nytkään. Talolliset kävivät ehtoollisella keskimäärin pari kertaa vuodessa. Paljon oli piikoja ja renkejä, jotka eivät siinä seitsemän vuoden jaksossa käyneet kertaakaan, kertoo Vahtola.
—Talollisten kirkossakäynti oli siis säännöllisempää kuin palvelusväen, mutta lukutaidon ja kinkereiden osalta ei ollut eroa talollisten ja palvelusväen välillä, mikä minusta on merkittävä tieto, sillä luku- ja kirjoitustaito juuri auttavat elämässä eteenpäin.

- Elina Lavonen