"Paattisten Johannasta" taiteen tähdeksi

1.10.2009 11:15 —Jännitin valtavasti sitä, että Turun Tienoon toimittaja on tulossa meille kotiin. En tiennyt yhtään, miten olisi kuulunut olla. En tainnut kertaakaan edes katsoa kameraan, kun kuvattiin, kertoo taiteilija Johanna Oras, 39, ja purskahtaa nauruun katsellessaan vanhaa Tienoon juttua itsestään.

Jutun aikaan Paattisilla oli vuosi 1987, Oras kävi lukiota ja oli sukunimeltään Partanen. "Paattisten Johannaksi"" jutussa nimetty taiteellisesti lahjakas nuori nainen oli ohjannut Turun Lyseoon poikkeuksellisen kunnianhimoisen itsenäisyyspäivän kabareen. Sen ansiosta hänen luonaan kiersi paikallisia tiedotusvälineitä Turku-TV:tä myöten. Mitäköhän olisi Tienoon toimittajaa jännittänyt 17-vuotias mahtanut tuumia siitä, että tulevaisuudessa hänet nähtäisiin tämän tästä valtamedian seurapiiripalstoilla, henkilöhaastatteluissa ja näyttelyarvioissa? Vuosien mittaan julkisuus on tullut tutuksi ja rentous on ottanut vallan, ainakin lehtijuttujen suhteen.
—Lehtijuttuja kerään mielelläni leikekansioon selattavaksi, mutta televisiosta en ole koskaan pystynyt itseäni katsomaan. Se Turku-TV:n haastattelu on äidillä nauhalla varmasti vieläkin, mutta itse en ole nähnyt sitä, Oras tunnustaa.
Leikekirjan perukoilta löytyy myös "Paattisten Johanna". Oras muistelee Paattisten vuosia kiireisenä opintojen ja harrastusten rytmittämänä aikana.
—Olen aina tykännyt maalaismiljööstä. Paattinen oli mukavan rauhallinen pitäjä asua. Maisemat tulivat tutuiksi pitkillä bussimatkoilla Turun keskustaan, hän muistelee.

Pidetty ja tuottelias taiteilija

Matka paattislaisesta kuvataidelukiolaisesta tunnetuksi taidemaalariksi on kulkenut mielenkiintoista reittiä. Taiteilijuus sai oivat lähtökuopat jo lapsuudessa, kun Oraksen isoäiti laittoi hänet viisivuotiaana Wäinö Aaltosen piirustuskouluun.
—Isoäitini kannustivat minua käsillä tekemiseen. Äidinäiti opetti virkkaamaan ja isänäiti vei galleriaan. Toinen antoi tehdä ja toinen näytti, mitä voisi tehdä.
Oraksen mukaan hänelle oli aina selvää, että tuleva ammatti oli taiteen parissa.
—Kotona taidettiin tosin ensin olla sitä mieltä, että olisi parempi hankkia kunnon akateeminen loppututkinto, kertoo osastosihteeriäidin ja insinööri-isän esikoinen.
Paimion kansanopistossa vietetyn mietintävuoden aikana Oras haki taideteolliseen korkeakouluun sekä teatterikorkeaan ohjaajalinjalle. Pääkaupungin näytettyä punaista valoa hän suuntasi Tampereelle yksityiseen taidekouluun.
Siirto osoittautui merkitykselliseksi myös yksityiselämän kannalta. Taidekoulun lähigalleriasta löytyi aviomies ja työpari, Reijo Oras, jonka myötävaikutuksella Johanna pääsi opiskelemaan Pietarin ja Firenzen taideakatemioihin.
Pari meni naimisiin vuonna 1995 ja asettui Koski TL:ään. Sieltä hankittu vanha kansakoulu pihapiireineen muuntui kodiksi, ateljeeksi ja näyttelytilaksi vierailijaryhmille. Vuonna 1998 perheidylli täydentyi nyt 11-vuotiaalla Olivia-tyttärellä.
Klassisista asetelmamaalauksistaan aikoinaan tutuksi tullut Oras on vakiinnuttanut asemansa taiteilijana. Suosittujen asetelmien lisäksi teosten keskeisiksi aiheiksi ovat nousseet muun muassa kallat, koivumaisemat ja nallet
Vuodessa Oras maalaa kuutisenkymmentä taulua. Hänen töitään on nähty Suomen lisäksi näyttelyissä niin Ranskan Louvressa ja Grimaldi-museossa kuin Wilhelm Hack –museossa Saksan Ludwigshafenissa.
Grimaldi-museon näyttely oli niin suosittu, että sille annettiin yleisön pyynnöstä kahdesti jatkoaikaa.
Menestys tulee harvoin ilman varjopuolia. Oraksen tapauksessa niitä edustaa jo reilu vuosikymmen sitten alkunsa saanut sitkeä huhu, että tuottelias taiteilija ei maalaisi itse kaikkia teoksiaan.
—En tiedä, mistä pahansuovat puheet ovat lähteneet liikkeelle. Ala on sellainen, että sillä törmää kuppikuntiin. En anna tuollaisten puheiden vaikuttaa, vaan jätän ne omaan arvoonsa. Olen avannut ateljeeni ovet niille, jotka haluavat tulla seuraamaan työskentelyäni, Oras kommentoi.

Ranskalaista valoa ja byrokratiaa

Viimeiset neljä vuotta kolmikko on viettänyt talvet Ranskan Rivieralla, Cagnes-sur-Merin pikkukaupungissa lähellä Nizzaa.
Pitkään ulkomaille lähtemistä suunnitelleet Orakset olivat ensin aikeissa asettua Floridaan, jossa Johanna oli juuri palkittu. Olivialle oli siellä jo esikoulupaikka katsottuna, kun he kuulivat Rivieralta vapautuvasta asunnosta. Ranska on kuitenkin yksi klassisen taiteen synnyinsijoista, Välimeren rannikon valo verratonta sekä alueen runsas vehreys hedelmineen inspiroivaa.
Arki on arkea jokaiselle Ranskassakin, mutta suomalaisessa ja ranskalaisessa arjessa on eronsa. Esimerkiksi maahan asettumiseen vaaditun byrokratian määrä ja monimutkaisuus saavat Orasten mukaan Kelan käsittelyprosessit näyttämään leikinteolta.
—Aina piti esittää kaikki mahdolliset asiakirjat, alkaen passista ja sähkölaskusta, eikä mikään hoitunut yhdellä käyntikerralla. Meiltä vaadittiin jopa vihkitodistusta ja syntymätodistusta, joita Suomessa ei enää edes kirjoiteta.
Välillä suomalainen suoraselkäisyys hämmensi ranskalaisia. Paikallisten veroviranomaisten leuat loksahtivat, kun Orakset marssivat heidän pakeilleen ja ilmoittivat haluavansa tulla asianmukaisesti verotetuksi.
—Meitä kierrätettiin ympäri toimistoa, että katsokaa, nämä suomalaiset pyytävät saada maksaa veroja. Olimme kuulemma ensimmäiset niin tehneet maahanmuuttajat siinä toimistossa, Johanna naureskelee.
Nyt arki Ranskassa on asettunut, mutta Suomessa on juhlan aika. Alkava talvi on Oraksilla välivuosi Ranskasta taiteilijan keväällä vietettävien 40-vuotispäivien takia. Juhlavuoden näyttelysarjan avaa Turussa Galleria Galilei, jossa Oraksen tauluja on esillä lokakuun puoliväliin asti. Keväällä teoksia nähdään Porvoon Galleria Hanna Kaarinassa ja Elimäellä Moision Taidekartanossa.
Muutaman vuoden päästä on vuorossa 20-vuotistaiteilijajuhla, jonka ohjelmaa Orakset jo suunnittelevat. He palaavat Ranskaan vielä, mutta Kosken kotia ei ole tarkoitus hylätä. Pari on niin juurtunut Koskelle, että pihapiiriin rakennetun kappelin viereen on varattu kaksi hautapaikkaa.
 

- Elina Valkonen