Niistää, pesee, kuskaa — huoltaja

17.3.2009 10:02 —Pahalta se tuntuu, vastaa Merja Simpanen, kun kuunnellaan äidin ja pojan välistä keskustelua viereltä. Ollaan lauantaina Kupittaan urheiluhallissa ja meneillään ovat Varsinais-Suomen yleisurheilun piirimestaruuskisat.

Korkeushyppykisa jatkuu vielä. On helppo uskoa, että äiti kokee tekevänsä hyvää:  on läsnä, välittää ja antaa konkreettisia neuvoja. Mutta silti kuulijaa alkaa sattua korvaan. Ollaan jotenkin liian tosissaan, ja kun se poikakin on vasta 13.
—Tärkeintä on, että tavoitteet ovat lapsen itsensä asettamia. Jos ne ovat aikuisen tavoitteita, ollaan väärillä jäljillä, Simpanen sanoo hiljaa ja välttää katsomasta äänen suuntaan.
Oma poika on häipynyt viilentämään tunteitaan. Ennätys ei mennyt tälläkään kertaa rikki, ja poikaa ottaa päähän kympillä. Sen näkee naamasta, hartioista, kävelytyylistä, kaikesta.
—Hyvää harjoittelua sekin on, kun näkee, että aina ei suju, toteaa isä Tomi Kesäläinen.
Äänessä on roima annos hellyyttä. Korkeushyppy on pojan lempilaji, ja oma ennätys on mielessä jokaisissa kisoissa. Tänäänkin siitä joutui luopumaan.
—Kyllä se sieltä tulee vielä, isä uskoo.

Kolmen pojan perhe

Maarialaisten Tomi Kesäläisen ja Merja Simpasen kolme poikaa Aku, Antti ja Anssi harrastavat yleisurheilua. Maarian Mahti imaisi esikoisen eskari-ikäisenä, loput seurasivat hanhenmarssia perässä. Nyt harjoitellaan kahdesti viikossa ja kilpaillaan silloin tällöin.
—Niin kauan harrastavat, kun se on kivaa, äiti linjaa rauhalliseen tyyliinsä.
Niin kauan myös vanhemmat kuljettavat, pakkaavat, pesevät, niistävät, pyyhkivät, lohduttavat ja kannustavat. Juuri nyt pitää solmia kengännauhat. Nuorimmainen, Aku, valmistautuu 60 metrin juoksuunsa pinkomalla radalla edestakaisin.
—Tules tänne! Pistetään nauhat kiinni, ettet kompastu, isä kutsuu ja kumartuu natiaisen eteen.
Tästä on kokemusta. Vanhin lapsista, tytär, on jo 16-vuotias. Muistissa ovat vieläkin joukkuevoimisteluharjoitukset viitenä päivänä viikossa kahdeksan vuoden ajan. Sitten tulivat rajat vastaan: joukkuelajissa olisi pitänyt kehittyä enemmän.
—Olihan sitä kauheaa katsoa sivusta. Kaksi vuotta tyttö teki lähtöä ja vaihtoi sitten ratsastukseen, äiti sanoo.
Oikeastaan aika hyvä, että vaihtoi, sillä nyt ponikilpailut ovat äidin ja tyttären yhteinen juttu.
Akun juoksu alkaa. Siellä se pinkoo pikkuinen, 7-vuotias kaksi vuotta itseään vanhempien kanssa. Vanhemmat katsovat kentän laidalta, aina.

- Mari Kokkonen