Perheemme on asunut 30 vuotta Ruskolla. Äiti-vainaani siunailisi tässä vaiheessa tyylilleen uskollisena, että ”niin se aika kuluu”. Niin kuluu, ja ihminen itsekin siinä pyörityksessä. Miten oikeastaan ajauduimme Ruskolle?

Selitys on yksinkertainen ja monen ruskolaisen kokema. Asuimme tuolloin vuokralla Runosmäessä. Sikäläisessä kaksiossa tuli vietettyä yhdeksän vuotta. Tunnollisina asuntosäästäjinä koetimme kerätä pientä pesämunaa, jotta pääsisimme hieman väljempiin tiloihin.

Jokailtainen lenkkini suuntautui Vahdontietä Ruskolle päin. Raikon mäessä on bussipysäkki, jonka kohdalla käännyin ympäri, vuodesta toiseen. Kun tuli aika katsella omaa asuntoa, oli Ruskon suunta tuttu - muista ei ollut tietoa. Kulmatien rivitaloyhtiön mukavista naapureistamme oli kolmannes Runosmäestä tai niiltä kulmilta.

Kun olimme asettuneet taloksi, kysyin paikallisilta tietä lenkkipolulle. Ensimmäinen vastaantulija huiski pohjoiseen päin ja kertoi kuulleensa, että ”jossain Merttelän koulun takana on lenkkipolku”. Ei löytynyt, vaikka useita kertoja niitä kulmia kolusin. Sitten sain kuulla, että Heikkilän peltojen takana on pururata. Niin oli, mutta vain kilometrin mittainen. Siinähän alkaa päätä pyörryttämään kun alvariinsa samaan suuntaan kiertää. Vähille jäi senkin ravaaminen alkuvuosina. Niinpä vakiolenkiksi muodostui Kulmatieltä Heikkilän sikala kiertäen kotiin. Matkaa tuli kuutisen kilometriä.

Alkuvaiheen ongelmana oli Heikkilän tienoilla maantietä vartioiva koira. Yleensä koirat purevat meikäläistä - tai ainakin näyttävät purukalustoaan. Mutta tämä ei. Se iski kantaan ja jolkutteli perässäni Kulmatielle. Mihin se sieltä häippäsi, siitä ei ole tietoa. Joka tapauksessa seuraavana päivänä taas juoksimme peräkkäin. Kunnes draama meidät erotti. Knaapintien kulmassa lönkytti jumalattoman suuri koira vastaan. Koira veti perässään narua, jonka toisessa päässä oli taluttaja. Kumpikin olivat vihaisen näköisiä. Oma koirani pysähtyi kuin seinään. Niin teki naapurikin, mitä lie rotua sitten olikin - pelottavan näköinen kuitenkin. Siinä näyttelivät hampaitaan. Taluttaja oli tyytyväisen näköinen, hänen mielestään koirani oli ottamassa taka-askelia. Mutta ei ottanut. Viitisen minuuttia koirat ärhentelivät toisilleen, sitten naapurin koira otti pakkia. Silloin isomman koiran narun päästä kuului synkkä murahdus: ”viehän se koirasi muualle, tästä pitää päästä kulkemaan”. Lähdin hölkkäämään, ja koirani seurasi uskollisesti Kulmatielle. Ensimmäisen kerran taputin koiraa kuonolle. Samalla viimeisen kerran, sillä sen jälkeen koira ei enää koskaan seurannut minua.

Ilman sen suurempia aasinsiltoja tuosta tarinasta pääsee tähän päivään ja omaan työhöni. Kerran pidin maahanmuuttajille jotain esitelmää. Yleensä lopussa on keskustelua maailmanmenosta. Kysyin esitelmäni jälkeen, että ”mitä te eniten toivoisitte täällä Suomessa”. Tuli pitkä hiljaisuus, jokainen mietti asiaa tykönään. Eräs afrikkalaistaustainen rouva huokaisi ja sanoi hiljaisella äänellä. ”Voi kun joku joskus bussissa istuisi viereen ja kysyisi, että mitä kuuluu. Mutta kun aina katsotaan vihaisesti”.

Ismo Söderling

Kirjoittaja on ruskolainen Siirtolaisinstituutin johtaja