Julkaisemme kaksi itsenäisyyspäivän juhlapuhetta kokonaisuudessaan.

Ismo Söderlingin puhe, Ruskon itsenäisyysjuhlassa 6.12.2013


Arvoisat sotaveteraanit, hyvä juhlayleisö
Isoisäni oli teini-ikäinen, kun hän lähti maailmalle vuonna 1902 venäläisiä sotaväenottoja pakoon. Hänen matkansa päättyi loppujen lopuksi Yhdysvaltoihin. Siellä pappa asui 18 vuotta. Hänen veljensä kuoli Suomessa nuorena 1920 Espanjan tautiin, sen aikaiseen sikaflunssaan. Isoisäni ajatteli, että nyt olisi aika tulla käymään ensi kertaa lähdön jälkeen Suomessa — hän halusi vierailla veljensä haudalla ja tuoda henkilökohtaisen surunvalittelunsa nuorelle leskelle. Valittelu suoritettiin ilmeisesti sen verran lämpimästi, että tuleva isoisäni rakastui leskeen ja jäi Suomeen. Pian isoisästäni tuli isä.
Pappa meni Porvoon maalaiskunnan ruotsinkielisen seurakunnan kirkonkirjoihin merkauttamaan, että hän oli palannut 18 vuoden retkeltään kotiin. Seurakunnassa todettiin, että ”ette voi mistään palata, kun te ette kirjojemme mukaan mihinkään lähtenytkään”. Joka tapauksessa pappani oli lähtenyt maailmalle Venäjältä, ja palannut itsenäiseen Suomeen USA:n kansalaisena.
Mitä itsenäisyys merkitsi papalleni? Paljonkin. Hän ryhtyi toteuttamaan itsenäisessä Suomessa niitä ihanteitaan, joita hän oli amerikkalaisessa yhteiskunnassa oppinut. Papalla oli ollut Amerikoissa pieni liike - sellaisen hän perusti palattuaan Porvooseenkin. Yhdeltä hän oli välttynyt - kansalaissodalta ja siihen liittyvästä kansan jakautumiselta. Tuleviin sotiin hän oli liian vanha, niihin joutui isäni.

Kotonani ei juurikaan keskusteltu kansalaissodasta tai sodista yleensäkään - isäni oli saanut sotimisesta tarpeeksi rintamalla, ja pappahan oli ollut poissa Suomesta kansalaissodan aikoihin. Itsenäisyyttä arvostettiin kodissamme. Äitini piti äärimmäisen tärkeänä, että itsenäisyyspäivänä kello 18 sytytettiin itsenäisyyskynttilät ja hiljennyttiin yhdessäoloon. Miksi — yllättäen kyllä — äitini otti itsenäisyyspäivän näin vakavasti? Hän oli ollut lappilainen nuori toisen maailmansodan aikana. Hänen syntymäkotinsa oli Pelkosenniemellä, Pyhätunturin juurella. Lapin sodassa syksyllä 1944 koko Lapin väki evakuoitiin Ruotsiin. Sota tuhosi äidin perheeltä ja samalla koko hänen suvultaan asunnot ja elannot. Saksalaiset polttivat Pelkosenniemen kylän. Kun väki seuraavana keväänä palasi Ruotsista evakosta, oli kaikki aloitettava alusta. Ehkä siinä oppi kunnioittamaan ja arvostamaan itsenäisyyttä. En tiedä, koska äiti ei sitä koskaan kertonut. Asian tärkeyden vain vaistosi.
Olen edellä kertonut perheeni suhtautumisesta itsenäisyyteen. Se on ollut varmasti samanlaista kuin muissakin suomalaisissa perheissä. Hiljennytään ja muistellaan - ja toisaalta annetaan arvoa heille, jotka sen itsenäisyyden puolesta ovat viime sodissa taistelleet. Siksi sotaveteraanit on nostettu itsenäisyysjuhlissa ansaitsemalleen jalustalle — nämä juhlat ovat heidän juhlansa. Sotaveteraanien rivit harvenevat — toisaalta itsenäisyytemme alkuajat siirtyvät yhä kauemmaksi. Itsenäisyytemme 100-vuotista taivalta juhlitaan neljän vuoden kuluttua. Suomalaiskansalliseen tyyliin erilaisia valtakunnallisia toimikuntia on jo perustettu, ja tunku niihin on ollut kova. Tuntuu siltä, että muoto on tärkeämpi kuin sisältö.

Itsenäisyyden käsite ja sisältö tulevat muuttumaan — se on ajan poljento. Olemme osa Euroopan Unionia, osa globaalia maailmaa. Suomen itsenäisyyspäivän vietto saa tulevaisuudessa jo omienkin nuortemme toimesta uusia piirteitä - he eivät todennäköisesti hiljene samassa määrin television ääreen katsomaan presidentin linnanjuhlia kuten me nykyisin teemme. Voisin hyvällä syyllä olettaa, että tulevina itsenäisyyspäivinä ehkä nauretaan enemmän kuin nykyisin, ehkä juhlitaankin ja pidetään hauskaa. Kansa ei tulevaisuudessa enää juhli vain edustajiensa kautta. Vaikka tavat muuttuvat, kunnioitus säilyy, sen verran tunnen nuoria.
Tänään meillä on Suomessa 250.000 maahanmuuttajaa. Viimeisimmän väestöennusteen mukaan heitä on sukupolven kuluttua yli miljoona. Jo nyt Suomessa asuu yli 100:n eri maan kansalaisia. He tulevat maista, joissa itsenäisyyttä on juhlittu kullekin maalle ominaisella tavalla. Nämä juhlimistavat varmasti poikkeavat omistamme: joissain maissa järjestetään mahtipontisia sotilasparaateja, toisissa maissa ammutaan ilotulitusraketteja ja mennään piknikille. Kulttuurinen ja väestöllinen muutos näkyy jo ruokapöydissämme. Kolmisenkymmentä vuotta sitten harvempi tiesi mitään pizzasta, kebabista tai basmatiriisistä - nyt nämä sanat kuluvat kansamme suussa. Olen varma, että parinkymmenen vuoden kuluttua samanlaiseen asemaan ovat nousseet sambuusi (somalialainen lihapiirakka) tai pekingin ankka. Ehkä ne ovat jopa presidentin juhlien tulevilla ruokalistoilla. Ruoan ohella perinteiset suomalaiset instituutiot ja tavat saavat uusia ulottuvuuksia maahanmuuttajien toimesta.

Olin toimittamassa viime keväänä kirjaa, jossa varsinaisina kertojina oli seitsemän somalinuorta. Minulle oli yllätys se, kuinka tärkeänä he pitivät asepalvelusta Suomen armeijassa. Näille kulttuureille vastavuoroisuuden käsite ja kunniavelan maksaminen ovat tärkeitä. ”Mun velvollisuus on puolustaa tätä maata. Se on vähän niin kuin pyhiinvaellus — semmonen asia joka tulee tehdä”, totesi Mahad Ali.
Tämä maa on itsenäinen jatkossakin, ja sitä itsenäisyyttä pitää vaalia - ne vaalijat ja juhlijat ovat siis jatkossa hieman erilaisia. Nuoret sukupolvet etääntyvät menneistä vaikeista ajoista - heiltä katoaa sukupolvinen yhteys kansamme vaikeisiin vaiheisiin: tulevien nuorten isovanhemmat ovat toisen maailmansodan jälkeen syntyneitä. Toisaalta uudet suomalaiset - maahanmuuttajat - tuovat lisävärinsä ja -mausteensa suomalaisuuteen. Ja kuten olen todennut, he ovat ylpeitä suomalaisuudestaan. Näin käy aina siirtolaisuudessa. Olen lukemattomia kertoja ollut esimerkiksi amerikansuomalaisten suurjuhlissa. Viime kesän Michiganissa suurjuhlien avajaisiin osallistui 2.000 amerikansuomalaista. He lauloivat Maamme-laulun seisaaltaan — haparoiden, mutta kovasti yrittäen. Mutta kun tuli Yhdysvaltojen kansallislaulun (tähtilipun) aika, oli katto nousta paikaltaan, niin kova oli poljento. Näin käy Suomessakin aikanaan - uussuomalaisille heidän entinen kotimaansa etääntyy, ja Suomi tulee heille kotimaaksi ja heidän lapsilleen isänmaaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen Ruskolle muutti noin 200 Karjalan evakkoa. Suu pajatti ja vasarat paukkuivat. Rusko on pariinkin otteeseen mainittu Suomen parhaiten menestyneeksi kunnaksi. Sijaintimme Turun kupeessa selittää toki huomattavan osan menestyksestämme. Mutta toisaalta varsinaissuomalainen jäyhyys yhdistyneenä karjalaiseen iloisuuteen sekä luovuuteen ovat varmasti olleet edesauttamassa ruskolaisen menestystarinan syntymistä. Siksi en epäile ollenkaan, etteivätkö uussuomalaiset meidän kantasuomalaisten ohella muodostaisi sellaista me-henkeä, joka kannattaa tulevaa Suomea ja puolustaa tiukasti sen itsenäisyyttä. Itsenäisyyttä ei voi omia - se kuuluu kaikille. Mutta kaikkien on myös omalla arjen panoksellaan rakennettava itsenäistä Suomea - yhdessä tehty, on myös yhdessä omistettu.

Toivotan kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

-----------------------------------------------------

Rauli Ala-Karvian puhe Paattisten itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2013

Kunnoitettu sotaveteraani, arvoisat sodan ajan kokeneet ihmiset, hyvät naiset ja miehet!

”Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko mailleen vaipuu. Minun mieleni käy niin murheisaks, minun rintani täyttää kaipuu. Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.”

”Me hiihdämme alta ikkunan, me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! kaikk' kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.”<$>

Eino Leinon ”Yksin hiihtäjä” piirtää vahvaa viivaa suomalaisuuden mielikuvista. Se olkoon lähtökohtana, kun puheessani koskettelen kolminaisuutta ”koti, uskonto ja isänmaa”.

Tuo kolmio on ladattu monella historiallisella rasitteella. Ylipäällikkö Mannerheim lopetti talvisodan alkaessa päiväkäskynsä sanoihin, ”me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”, mutta tematiikka on tuttua jo antiikin ajan Kreikasta. Tuoreinta historian kerrostumaa kantavat Kristillisdemokraatit, joiden eduskuntavaaliteemana vuonna 2011 oli ”Koti, uskonto, isänmaa”.

Yritän irtautua näistä kaikista kolmesta määrittelijästä omissa pohdinnoissani.

Hyvät kuulijat!

Koti ja mielikuva kodista on meille kaikille rakas. Me — tai ainakaan meitä nuorempi sukupolvi · ei välttämättä näe mielikuvissa salolla hiihdellessään torppaa ”Koti tuolla jo vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa”, vaan esimerkiksi sähkölämmitteisen omakotitalon, paritalon, rivitalo-osakkeen, kerrostalokaksion tai opiskelija-asunnon solun yhteiskeittiöineen.
Koti on siellä, missä ihminen asuu. Varsinaissuomalainen kantaväestö on paikalleen juurtunutta, mutta enemmistö eli me muualta tänne muuttaneet on kulkenut monen kodin kautta. Itse laskin asuvani nyt 16:nnessa kodissa sen jälkeen, kun muutin syntymäkodistani. Maakunnista tämä on viides tai kuudes. Jokainen asuntoni yhtä lukuun ottamatta on ollut koti.

Ihminen tuntee kodikseen sen paikan, jonne hänen elämänsä asettuu. Sanonta ”olla kuin kotonaan” tarkoittaa ulkopuolisista paineista ja tarkkailusta vapautunutta ihmistä, jonka ei tarvitse pelätä arvostelua eikä mitään puuhaillessaan niitä näitä ikäkulussa ruutupaidassa ja maalitahraisissa verryttelyhousuissa.
Koti on turvapaikka, pesä, tasapainon tyyssija, jossa voi hengittää samaa ilmaa läheistensä kanssa, tai ihan yksinään. Koti on monella tavalla ihmisen palautumista alkutilaa, kohtuun. Koti on yksi hyvän elämän tärkeimmistä peruselementeistä.

Arvoisat veteraanisukupolven edustajat, hyvät kuulijat!

Sanotaan, että suomalaisten uskonnollisuus on murroksessa, että me uskomme aikaisempaa vähemmän. Sanotaan myös, että vasta koettelemusten aikana ihmiset turvautuvat uskoon ja uskontoon hanakammin kuin tällaisena aikana, kun suurimmalla osalla porukoistamme menee hyvin. Iltarukouksissa voidaan silti hyvinäkin aikoina esittää enemmän toivomuksia siitä, mitä hyvää vielä tarvittaisiin kuin kiitoksia siitä, mitä kaikkea olemme jo saaneet.

Käsitys uskonnollisuuden ja uskon hiipumisesta on vino ja puutteellinen. Katsokaa vaikkapa terveysalan lehtien mainoksia tai mainosjuttuja. Laskekaa kuinka monta pikkuilmoitusta maakunnan ja valtakunnan lehdissä on ennustajista, jotka korteista tai muuten vain katsomalla kertovat näkevänsä tulevaisuutemme.
Jokaiseen vaivaan auttavia patenttilääkkeitä on enemmän kuin Vilissä Lännessä, aina nousee joku asia, muoti tai trendi yli muiden parantamaan oloamme, onneamme ja tulevaisuuttamme. Kunnes kuukauden päästä tilalle tulee toinen ikuisen onnen metodi.

Ihmiset nojautuvat erilaisiin uskomushoitoihin ja ihmeparantumisiin modernissa Suomessa enemmän kuin ikinä pakanamaissa. Kristillisen kirkon maksavat jäsenet uskovat sielunvaellukseen, he hakevat joogasta ja meditaatiosta voimaa tai sanovat poimivansa eri uskonnoista osia mielensä mukaan kuin herkkupaloja ruotsinlaivan seisovasta pöydästä. Ihminen itse valitsee, hän ei hyväksy, että hänelle annetaan.

Viime vuoden lopulla evankelis-luterilaisessa kirkossa oli jäseninä 76,4 prosenttia Suomen kansalaisista. Jos valtakirkolla on 4,1 miljoonaa jäsentä, pitäisikö sen olla huolestunut? Kannatusprosenttihan on moninkertainen esimerkiksi yhden puolueen kannatukseen nähden, ja korkeampi kuin valtakunnallisten vaalien äänestysaktiivisuus.
Jos 20 prosentin kannatuksen saanut puolue riemuitsee kukkasia päälleen heitellen, miksi yli 70-prosenttisen kannatuksen saava kristillinen kirkko kiemurtelee kuin hengenhädässä. Ehkä siksi, että sen on ajan mittaan pakko muuttua jäsentensä muodostamaksi seurakunnaksi eikä hallinnoksi, joka hoitaa kastamiset, vihkimiset, hautaan siunaamiset ja kauneimmat joululaulut.
Ajoittain muodikkaaksi koettuun ortodoksiseen kirkkoon - jossa ei tarvitse kinastella naispappeudesta tai sukupuolineutraalista avioliitosta - kuuluu prosentti suomalaisista, ja uskontokuntiin kuulumattomia on väestöstä reilut 20 prosenttia eli noin miljoona suomalaista. Siis vain viidesosa koko populaatiosta.

En ymmärrä, miksi kirkossa ja seurakunnissa koetaan lähes hysteeristä hätää ja huolta jäsenkadosta, koska ylivoimaisesti suurin osa potentiaalisista maksajista on edelleen jäseninä. Ehkä valtiokirkolla on ollut taivaasta putoavan kuuman kiven pelossa elävässä kansassa ikään kuin jäsenyysautomaatio. Tärkeämpää kuin turvautua Jumalaan oli kuulua vaikka pitkin hampain hänen seurakunnakseen organisoituneeseen maksulliseen yhteisöön.

Aika muuttuu, ja tilanteeseen kirkko voi vastata tehostamalla toimintaa ja hakemalla säästöjä kuten kaikilla muillakin toisten antamista tuloista riippuvissa toiminnoissa on pakko. Usko ei suomalaisilta ole loppunut muuhun kuin ehkä instituutioihin.
Ymmärrän kyllä kirkon ahdingon. Jos olet liberaali, konservatiivit nostavat kytkintä. Jos pysyt perinteisellä tiellä, kirkolta sanan lisäksi leipää ja sirkushuveja ja lippuja Tepsin matsiin odottavat kaikkoavat.

Tuollaisessa ristiriidassa on elettävä, mutta sehän on tuttua kaikille yhteisöille. Kauempana tulevaisuudessa siintää näkymä seurakunnasta, jolla verotusoikeuden sijaan on jäsenmaksu tai jonka toiminta perustuu lahjoitusvaroihin. Eli valtiokirkon tulevaisuus olisi sama kuin muidenkin uskonnollisten yhteisöjen. Silloin keskiöön nousee usko ja uskonto, ei organisaatio ja hallintorakenne.

Hyvät kuulijat!

Huomattava osa kansalaisista matkustaa vuosittain kotimaasta pois. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tullaan kotia päin ja lomalento kiertelee laskeutumislupaa odotellen Suvisaariston tai Porvoo nseudun yläpuolella, karusta Kreikasta, Kreetalta tai Kyprokselta palaava näkee kaiken sen vehreän kasvuvoiman, ikivihreyden, jonka suomalaisen luonto tarjoaa. Jos silloin ei isänmaallisuus sykähdä puserossa, niin milloin sitten?

”Kotimaani ompi Suomi. Suomi armas synnyinmaa.
Siellä valkolatva tuomi ahon laitaa reunustaa.

Siellä ensi kertaa kuulin lintuin laulun lehdossa.
Siellä äiti hymyhuulin tuuditti mua kehdossa.”<$>

Amerikansuomalaisen Jooseppi Riipan 1890-luvula tekemä laulu kertoo paitsi kaipuusta kotiin myös isänmaanrakkaudesta. Laulu on kaikken ainakin kansakoulusukupolvien tuntema.

Äiti hymyhuulin…. Isänmaahan yhdistetään usein hymyilevät äidinkasvot. Sanotaan, että isänmaa ja äidinkieli. Ne kulkevat yhdessä, ja minulle isänmaa on pitkälti juuri äidinkieli, kieli, jolla ajatella ja jolla kommunikoida. Kieli on yhdysside, mutta se ei missään nimessä saa olla erottava tekijä.

Puhutaanpa pakkoruotista miten paljon tahansa, Suomessa on hienoa juuri se, että maamme on kaksikielinen ja siis myös kaksikulttuurinen. Rikkautta on, että saamme oppia molempia kotimaisia kieliä koulussa ihan ilman erikseen perittävää maksua. Näin menetellen kieli ei muodosta erottavaa tekijää, vaan se lisää rikkautta.

Ajatelkaamme vain kansallisen itsenäisyytemme keskeistä symbolia, Maamme-laulua. Voiko olla sen suomalaisempaa? Ja kuitenkin sen säveltäjä oli saksalainen Fredric Pacius ja sanoittaja ruotsinkielinen suomalaisrunoilija Johan Ludvig Runeberg.
Maksamme perheessämme kernaasti Yle-veroa maksimimäärät siitä ilosta, että Yleisradio oivaltaa maamme monikielisyyden. Yle Fem on hieno ikkuna paitsi oman maan ruotsikieliseen vähemmistöön, myös ja ennen muuta yhteiseen pohjoismaiseen demokraattiseen elämäntapaamme.
Ilolla tervehdin myös saamelaisalueen yhteispohjoismaisen Oddasat-uutislähetyksen rinnalla alkavia suomalaisia saamenkielisiä uutisia. Emmekä saa unohtaa yhä kasvavaa venäläistä kansanosaa, jota Yle myös palvelee omankielisillä uutislähetyksillä. Isänmaata ei voi karsinoida vain joidenkin Suomessa asuvien oikeudeksi, ei historiallisen perimän syistä, ei yli puoli vuosisataa sitten sodittujen sotien vuoksi eikö muutenkaan.

Käsitys isänmaasta syntyy omasta kielestä, kodista ja oikeudesta harjoittaa uskontoa. Meille pian sodan jälkeen syntyneille puute ja niukkuus ovat itse koettuja asioita. Itsenäisyys tuntui silti itsestään selvältä. Ihmettelin, että ukot jaksavat jauhaa sodasta, vaikka siitä oli lapsen mielestä hirvittävän pitkä aika. Nyt reilun kymmenen vuoden takaiset arkiset asiat tuntuvat tapahtuneen ihan eilen. Isoisäni osallistui 18-vuotiaana kansallissotaan, isäni vietiin17-vuotiaana jatkosodan viimeisinä kuukausina palvelukseen. Ne olivat ikävuosia, jolloin oma elämä ja minäkuva muodostuivat, ja ikää, jolloin muistot syntyvät.

Hyvät ystävät!

Juho Piltti on runoillut vanhan koululaulun ”Kodin kaipuusta”.

”Koti armain päällä maan, mitä meille suotukaan.
Siellä elo onnekkain, kodin turviss ollessain.
Siellä rakkaat vanhemmat lapsiansa hoivaavat.
Työllään sekä neuvoillaan elontietä astumaan.
Muista myöskin lapsonen koti toinen taivainen.
Isän luokse ijäiseen pyri kotiin taivaiseen.”<$>

Siinä ne ovat tämän päivän sekä arkiset että juhlalliset elementit: koti, uskonto ja isänmaa.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!